Mielestäni en ole mikään erikoisen hyvä kuski, mutten kaiketi huonoimmastakaan päästä. En ole ikinä tykännyt ajaa suurien kaupunkien keskustoissa edes Suomessa, eli aika arka olen. En tykkää olla muiden edessä ja häiriöks. Muutamia kertoja olen ulkomailla ajanut, mutta melkeinpä vain maantiellä tai sitten pienen tutun kauppamatkan. En kyllä edes ymmärrä mikä siinä on niin jännittävää. Samat liikennesäännöthän ne täälläkin on. (Tai ainakin melkein....)
Kun saavuimme Budapestiin ja lähdimme autoa vuokraamaan Ari ilmoitti, että mun täytyy ajaa, koska hänelle ei kerinnyt uusi kortti tulla hävinneen tilalle ennen tänne lähtöä. Pienen kuoleman tein jo siinä ja itkupotkuraivarit ei ollut kaukana. Noooo, normaaliin tapaani yritin vain olla miettimättä asiaa sen kummemmin etukäteen ja toivoin vain, että kaikki menee hyvin. Ja vähän salaa toivoin, että vaihdetaan kuskia heti kun päästään lentokentältä pois. Matkaa kuitenkin oli se 315 kilometriä!
Kun auto asiat oli hoidettu, lähdettiin autollemme. Saimme Ford Focuksen ja ajattelin, että jes, kyllähän mä sillä osaan ajaa kun on jo vähän tuttu auto ennestään. (Kiitos veljeni vanhan kunnon focuksen, josta riittäisi kanssa tarinaa kerrottavaks.. Kim & Heli ) No mutta se ilo loppui lyhyeen kun istuin autoon; AUTOMAATTI. Voi perkele! Ikinä en ollut automaatilla ajanut. Ari lohdutti vieressä, että ei sen helpompaa autoa olekaan ajaa.. Ehkä voin sen nyt tänään jo uskoa, mutta silloin se ei lohtua tuonut sitten yhtään. Lisäsi vain mun ennestään olevaa paniikkia.
Vähän aikaa siinä harjoittelin, okei peruutin yhden kerran ja ajoin sivuun ja peruutin toisen kerran. Sitten riitti Arille ja piti päästä matkaan... Autossa on peruutuskamera, mikä on kyllä ihan mahtava keksintö! Joku asia tuo edes vähän turvan tuntua, ettei heti kolaroi autoa, joka ei edes ole oma.
Pääsin kuin pääsinkin (etanan vauhtia) lentokentältä pois ja siitä se paniikki ja ilo vasta alkoi. Olin kaikkien tukkeena, enkä edes uskaltanut kaistaa vaihtaa. Siinä sitten ajeltiin ympyrää hetki ja väärään suuntaan mentiin. Ari huutaa vaan vieressä että painat vaan sitä kaasua, ei siinä sen kummempaa kun yritin etanoida eteenpäin. Tää ois kyl ehdottomasti pitäny saada videolle! Minä huudan melkein itkien, että en uskalla ajaa ja toinen vieressä yrittää parhaansa mukaan auttaa, ehkä hieman jo kärsimättömästi. (Sori vaan rakas, mutta autokoulun opettajaa susta ei ikinä tulisi.) Jalat oli aivan kipeet kun jännitin niiiiiin paljon. Tietenkin tie, mistä meidän olisi pitänyt mennä oli kiinni, ja Arikin jo vähän kauhisteli että joudutaanko Budapestin keskustasta ajamaan. Joo, uusi paniikki mulle ja ajamisesta meinannut tulla mitään. Luojan kiitos löydettiin pian oikealle tielle, ilman, että täytyi keskustaan lähteä. Ihan tarpeeksi oli liikennettä jo tuollakin. Ihmiset ajoivat aivan perseessä kiinni, täällä kun on tapana ajella muutenkin vähän kovempaa mitä nopeusrajoitus sanoo. Ja kaiken lisäksi kun oli ilta, niin tokikin pimeetä! Oon ihan sokea pimeällä, kiitos hyvän näköni. Ja Arille suutuin monesti kun ei voinut vaan koko ajan kovalla äänellä sanoa mihin pitää kääntyä/ajaa, vaikka navigaattori sen melko selkeästi myös ilmoitti. Tosin englanniksi, enkä nyt tommoisessa mielentilassa pystynyt keskittymään sen tarkemmin mitä se sanoo.
Ajomatka oli kyllä onneksi vain suoraa tietä sen alun jälkeen ja pikkuhiljaa tuli mielenrauha ajamiseen ja tunne, että kyllä mä tästä selviän helppoahan tämä on. Yllätyin, että automaatilla ajo onnistui suoraan niin hyvin, yhden kerranko meinasin kytkintä painaa vasemmalla jalalla. Jälkeenpäin ajateltuna, saattoi olla hyväkin, että auto oli automaatti. En ainakaan sammutellut autoa keskelle risteystä tai muuta.
Matkalla oli rajan ylitys, missä tullin virkailija katsoi passimme. Unkarista pois tullessa virkailija oli paljon tarkempi ja pyysi takalasitkin avaamaan, jotta näki lapset. Kroatiaan tullessa virkailija toimi suhtnopeasti kun lapset alkoi heräillä ja itkemään takapenkillä. Toivotti jopa meidät tervetulleeksi Kroatiaan, mitä Ari ihmetteli kun sanoi, että ovat aina niin ilmeettömiä ja tympeitä. Liekö johtui kuskista sitten ;)
Pitkä matkustaminen + pimeä alkoi olla aika väsyttävää. Sanoin Arille, että jotkut elukat tästä vielä puuttuis kun reaktioaika on varmasti pitkä. Hetken ajettuamme, mikäs muukaan oli tien pientareella kuin järjettömän iso peura! Hetken kun ajettiin eteenpäin niitä oli pienempiä tiellä ainakin 3. Ei siinä auttanut kun vain ajella hitaammin eteenpäin, peuroja nähtiin yhteensä noin kymmenkunta, osa tiellä ja osa ojan perukoilla. Yhtään läheltä piti tilannetta ei edes ollut, sen verran hyvin osasivat olla pois meidän tieltä.
Loppumatkan ajelin siis hiljemmin, eikä liikennettäkään paljoa ollut niin myöhällä, kello lähenteli jo puolta yötä. Hyvin päästiin perille hotellille, ilman kolhuja!Kyllä voin sanoa, että tuosta matkasta puuttu enää vesisade niin oisi ollut just mun painajainen. Mutta hengissä selvittiin mikä tärkeintä.
Uskallan nyt jo ajella, ilman suurempia paniikkeja. Alan jo tottumaan siihen, että jotkut vaan ajavat älyttömän kovaa ja ohittelevat, vaikken ees sen kummemmin tiellä olisikaan. Ainoa missä vielä olisi harjoittelemista on nopeusrajoitukset. En täysin vielä tajua milloin vaihtuu mikäkin rajoitus, täällä kun ei aina niin selkeästi ole ne numerot tienreunassa. Onneksi on navigaattori, joka ilmoittaa, etten ihan 110 ajele 70 alueella, ainakaan koko matkaa. En tiedä, saako täällä sakkoja helposti, ainakaan ylinopeudesta, mutta näkemäni perusteella ei. Kovaa saa ajaa tai ainakin kaikki ajaa. Hieman pelottaa lasten puolesta, mutta taas toisaalta nämä kunnioittaa hirveästi kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Silti tarkkana saa olla.
 |
| Tässä meidän Ford vuokra-auto. |
Kommentit
Lähetä kommentti