Plitvička jezera

Perjantaina Arin täytyi olla vielä töissä ja klo 16 hän meni remonttimiehen kanssa katsomaan paljonko yhden asunnon remontti kustantaisi. Arvion saamme siitä luultavasti tänään ja olemme sitten asuntoasian kanssa hieman viisaampia. Eli matkaan pääsimme vasta joskus 17 jälkeen.

Tarkoituksemme oli ensin ajaa Zagrebiin johonkin matkan varrella olevaan lastentarvikeliikkeeseen katsomaan rattaita. Etsimme auton navigaattorin avulla ostoskeskuksia, joista summanmutikassa valitsimme jonkun. Ensimmäinen vaihtoehto oli joku vanha ostoskeskus mikä ei edes ollut auki. Tämän jälkeen navigaattori ajatti meitä edes takas kun etsimme uutta kohdetta. Ollaan Arin kanssa kirottu tuo navigaattori moneen otteeseen. Aina se ajattaa harhaan tai jotain aivan kummallisia pikkutie reittejä! (Toki voi olla hieman syytä käyttäjissäkin...) Pitkän ajelun ja kiertelym seurauksena löysimme perille SuperNova ostoskeskukseen, jossa näimme BabyCenter liikkeen ja menimme sinne. Kello oli tuolloin reippaasti yli 20, eli kauan ei ollut aikaa katsella, koska oli tarkoitus vielä käydä ruokakaupassa ostaa aamupalaa talolle. Katselimme rattaita jonkun aikaan ennenkuin ihana työntekijä tuli avuksemme. Hän puhui hyvin englantia ja selitimme mihin tarpeeseen rattaat ovat ja hän kävi takahuoneesta hakemassa kokoamattomat rattaat, jotka maksoi 400 kunaa. Katsoimme Arin kanssa toisiamme hieman epäillen, koska 400 kunaa on vain 53,45 euroa. Olimme jo valmiiksi keskustellet ominaisuudet mitä rattaissa pitää olla; kevyet kantaa, taittuvat pieneen tilaan, menevät kasaan helposti, mahdollisuus selkänojan kallistukseen, neljä pyörää, ja kuitenkin oltava jämäkät ja hyvät työntää. Työntekijä sai rattaat kasattua ja olin edelleen aika epäileväinen. Laitoimme Daniellen rattaisiin istumaan ja työntelimme siinä hetken. Yllätyimme heti siitä, että rattaat ei olleet heiveröiset, eli ei heilunu ja huojunu, vaikka kuinka yritti niitä sivuttain heilutella. Kysyimme kuinka rattaat laitetaan kasaan ja sekin kävi niin näppärän näköisesti, että kyllä me aika lyhyen keskustelun jälkeen päätimme, että nämä on ne rattaat! Ja jos nyt jotain olisi hajonnut niin takuu oli kuitenkin, että voisimme takastullessa tuoda vaikka takaisin. Mutta voin jo nyt kertoa, että melkoista tärinää ja hyppimistä ja maantieajoa nämä rattaat todellakin kesti! Aivan mahtava löytö oli kyllä, nyt meillä on rattaat käytössä aina. niin voi Danielle joskus nukkua päiväunet niissä, ettei meidän tarvitse kaikkien täällä hotellihuoneissa vain nököttää.

Rattaissa on myös mahtava ominaisuus kun tuon turvakaaren saa helposti avattua, niin lapsen saa kätevämmin pois rattaista. 

Rattaiden oston ja kauppareissun (jossa juuri kerkesimme käymään ennen sulkemista) jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti majoituspaikkaamme, jonne vielä oli matkaa. Ei keretty kauan ajella, kun Ari alkoi ihmettelemään missä hänen puhelin on. Hän soitti minun puhelimesta siihen, mutta autossa se ei soinut. Ja jo seuraavalla kerralla puhelin oli kiinni. Palattiin takaisin ostoskeskuksen parkkipaikalle ja myllättiin koko auto läpi. Puhelinta ei missään. Vielä Ari ajatteli kokeilla soittaa siihen ja toisella kerralla joku vastasikin. Hän ei puhunut hyvää englantia, mutta sen verran sai sanottua, että tuo puhelimen pihalle. Ja vartijahan sen sieltä toi, että varmasti tippunut jonnekin kauppaan. Ei ole kun pari viikkoa vanha tuo puhelin ja tämmöinen häviäminen ei ole mitää uutta. Onni onnettomuudessa se kuitenkin löytyi ja oli rehellisiä ihmisiä, jotka palautti sen. Tämän toheloinnin jälkeen vihdoin päästiin matkaan. 

Matka meni ihan mukavasti, tai niin mukavasti kun se täällä voi mennä. Moottoritiellä ajetaan kovaa ja muut tiet onkin sitten niin mutkasia, että hereillä saa olla. Sanoinkin Arille matkalla, että montaa mutkaa täällä ei ole mistä ei olisi varoitusmerkkejä. Ja minä toki ajoin taas koko matkan. Auton kanssa ollaan jo ihan kavereita. Oon oikeestaan alkanut tykkäämään tosta automaatista, että ehkä meidän seuraava auto voisi olla automaatti... Perillä majoituspaikalla olimme aikalailla tasan 12 yöllä. Tytöt toki nukkuivat ja kun omistajat olivat näyttäneet huoneet ja paikat, niin saimme kantaa tytöt suoraan sänkyihin nukkumaan. 

Asunto oli oikein mukava, mutta siellä oli jääääääätävän kylmä. Kyllä tuli saunaa ikävä! Enkä tietysti ollut tajunnut pakata villasukkia mukaan, kun en osannut odottaa kuinka kylmä asunnossa olisi. Nytpä tiedän tästälähin pakata ne aina mukaan! Ulkonakin oli vaikka minkälaista keinua, riippumattoa ja trampoliini, mutta eihän me niissä keretty oikein aikaa viettää, vaikka kaksi yötä olimmekin. 

Aamulla päätimme nukkua niin pitkään kun nukuttaa ja tytöt taisi heräillä siinä 8-9 aikoihin. Danielle valvotti minua aamuyöstä, niin että tuntui kerkesikö sitä nukkua ollenkaan. Kunhan sängystä ylös pääsimme söimme rauhaksiin aamupalan ja valmistauduimme vesiputouksille lähtöön. Matkaa sinne taisi olla n. 15km, että melko lähellä majoituksemme oli. Olimme perillä n.12 aikoihin. Lippujen oston jälkeen, katsoimme hetken karttaa ja teimme reittisuunnitelman (joka ei kuitenkaan pitänyt, minä en ainakaan ymmärtänyt reiteistä yhtään mitään.) ja lähdimme matkaan. Kuvat saa taas kertoa enemmän kuin höpinäni.

Tämmöisellä veneellä matkustimme pikku matkan, josta sitten lähdimme reittejä kiertämään. Kun olimme nousemassa veneestä pois, perääni huuteli monikin ihminen ja ihmettelin, että mitäs nyt. No mitäs muutakaan kun Ari oli puhelimen jättänyt laivan penkille.. (Voi että sitä toheloa!)

Alexa oli alkuun aivan peloissaan näistä silloista, eikä uskaltanut ollenkaan ilman kädstä pitämistä kävellä. Onneksi tottui nopeasti!

Tuo veden kirkkaus on aivan uskomatonta. Monesti teki mieli hypätä vain tuonne pulikoimaan!

Daniellekin halusi vähän matkaa kävellä itse, mutta on tuo noin pienelle hieman haastavaa kun sillat ei ole tasaiset ja joissakin kohti hieman isompiakin rakoja.

Aria auttoi myö tosi moni kantamaan rattaita rappuja ylös. (Minä vaan koitin kuvailla maisemia, reilu :D) Autajissa oli mm. tsekkiläistä, puolalaista, ranskalaista, oli tosi ihana huomata miten avuliaita ihmisiä on.

Evästauko.

Tässä putouksella yhden miehen puhelin putosi tuonne veteen. Moni siinä kauhisteli, mutta jälleen joku ihana avulias ihminen sen hänelle kävi noukkimassa, ennenkuin hän itse kerkesi lähteä hakemaan. Ja se puhelin toimi! Uskomatonta, vaikka monta hetkeä siellä upoksissa oli. 

Kävelimme kierroksen aikana varmasti lähemmäs 7km. Harmittaa näin jälkeenpäin kun ei ollut mitään askelmittaria tai muuta käytössä. Mutta ajallisesti siitä klo 12 melkein kuuteen saakka illalla. Juuri ja juuri ennen klo 18 olimme laivassa kohti rantaa matkalla. Ja nuo tytöt, en voi kun aina ihailla heidän reippauttaan ja jaksamistaan. Toki pientä vinkumista oli loppumetreillä, että ei enää jaksa. Ihmekkös tuo kun itselläkin tuntui jo jaloissa. Pienen ajan lopussa oli ensiksi Melinda minun selässä Manducassa ja sitten Alexandra, mutta muuten he kävelivät itse. Alexandra jopa hieman flunssaisena jo tuolloin ja silti jaksoi! Muutenkin he olivat oikein nätisti, ettei tarvinnut pelätä, että tippuisivat veteen esimerkiksi, eikä suinpäin juoksennelleet mihinkään. Ihania tyttöjä meillä! <3 Tosin pois lähtiessä seuraavana päivänä, kun ajoimme Plitvicen ohi, kysyin mennäänkö uudestaan, niin vastaus oli ehdoton ei. Alexandra tuumasi 'en enää jaksa niitä portaita'. :D Edelliseen reissuun verrattuna kaikki oli tietysti erinäköistäm vaikka muutama sama reittikin kuljettiin. Mielestäni putoukset näkyivät nyt hieman huonommin, toki kun puissa ja kasveissa oli enemmän lehtiä jotka sitten haittasivat näkyvyyttä. Mutta omalla tavalla molemmat oli ihania aikoja käydä. Kylmä ja luminen talvikin kun vielä tulisi... 

Kuva otettu Googlesta.

Päätimme reippailun jälkeen vielä suunnistaa syömään, vaikka tytöt meinasivat nukahtaa autoon, tai Melinda jo nukahtikin. Mutta ei oltu koko päivänä syöty kun vain eväitä, niin otettiin vielä riski. Ajoimme vähän siinä ruokapaikkojen ohi ja arvoimme mihin menisimme. Yhdessä paikassa oli melko paljon ihmisiä, niin sanoin, että tuolta saa varmasti hyvää ruokaa, mennään sinne! Kaikki lapset olivat kyllä kiukkuisia kuin ampiaiset, mutta Pipsa Popsu pelasti tilanteen ja he rauhoittuivat. Ari vielä tullessamme kysyi, että onko pöytiä vapaana ja meille sanottiin, että tuolla nurkassa on kuuden hengen pöytä vapaana. Istuimme sinne ja jäimme odottelemaan. Kun ainakaan 10 minuuttiin meille ei edes oltu tuotu ruokalistoja, sanoin jo Arille, että näinköhän me saadaan täällä ikinä ruokaa. Varmaan 15 minuutin odottelun jälkeen Ari kävi meille itse hakemassa Menut, jospa ne sitten tulisivat tilausta kysymään. Viereisissä pöydissäkin jo ihmiset katselivat ihmeissään ja aikalailla säälivästikin. Ari sanoi, että kyllä se tarjoilija meidät on huomannut, odotetaan vain hetki. Odoteltuamme lähes puoli tuntia, kun mitään ei edelleenkään ollut tapahtunut, sanoin Arille, että nyt lähdetään pois. Ari halusi vielä muutaman minuutin odottaa. Olimme todella kiukkuisia, tietystikin jo nälästä johtuen mutta muutenkin, että pienten lasten kanssa kehdataan odotuttaa. Jopa meidän jälkeen tulevia palveltiin ennen meitä, hitaasti, mutta kuitenkin. He saivat sentään Menut ja juomat, kun meitä ei ollut mitenkään palveltu. Sen muutaman minuutin odottelun jälkeen lisää, sanoimme tytöille, että kengät jalkaan, nyt lähdetään. Tytöt oli tietysti kummissaan, että miksi näin kun ei oltu edes syöty, mutta reippaasti he sitten alkoivat tekemään lähtöä. Emme kumpikaan Arin kanssa sanoneet kellekään mitään, samasta syystä, kauniisti ei oltaisi puhuttu. Joten päätettiin vain poistua paikalta. Ihmettelimme Arin kanssa, että mikähän meissä sitten vikana oli, kun ei kehdattu palvella. Sitä emme saa koskaan tietää, kun emme jääneet edes kyselemään, mutta parempi niin. Olisi monen ilta ollut pilalla meidän huutojen jälkeen. Jatkoimme tästä matkaa mahdollisimman tyhjään ravintolaan, jonka pian löysimme. Täällä oli tarjoilija meitä jo ovella vastassa ja voi että, kuinka enkeliltä se tuntui jo siinä vaiheessa. Saimme nopeasti tilaukset tehtyä ja ruokakin oli nopeasti edessämme. Lupasimme tytöille jälkkäriksi jäätelöt, koska he olivat niin reippaita olleet koko päivän. Lähdin tyttöjen kanssa WC:hen kun tämä tarjoilija tuli meitä vastaan ja kysyi, maistuisiko tytöille jäätelöt jälkiruoaksi. Meinasin hypätä tämän miehen kaulaan ja alkaa itkemään. Ihan kuin hän olisi tiennyt meidän aikaisemman odottelun ja kurjan kohtelun. Onni onnettomuudessa oli siis, että meitä ei palveltu siellä toisessa paikassa. Saatiin jäätelöt ilmaiseksi ja hyvä mieli toisesta paikasta. Siellä oli niin hienoja lautasliinojakin! 

Ajoimme majoituspaikkaamme kohti, kun kesken matkan alkoi näkymään kauheasti salamoita. Olimme sitä osanneet odottaa, kun ukkosmyrskyjä oli luvattu illaksi. Kun ajoimme pihaan, tiuhaan näkyi vain salamoita, mutta ukkosta ei ollenkaan. Hetken Alexandran ja Melindan kanssa niitä ihailtiin. Danielle pelkäsi niitä, joten hän halusi äkkiä sisälle. Melko nopeasti saimme tyttöjen hampaat pestyä ja heidät sänkyyn. Ei mennyt montaakaan minuuttia kun he jo nukahtivat. Eikä mennyt minullakaan kun nukahdin sohvalle :D Pieniä muistikuvia on, että Ari olisi muutamaan otteeseen sanonut, että mene sänkyyn nukkumaan. Enhän minä ollut kun vain jatkanut unia. Heräsin keskellä yötä, kun Danielle itkeskeli kovasti. Otin hänet mukaan ja mentiin yhdessä nukkumaan sänkyyn. Jonkun aikaa Danielle vielä jaksoi itkeä ja ihmeissäni yritin kysellä, että mikä nyt on, saamatta vastausta. Kun hän nukahti, nukahdin minä pian perässä. Jonkun ajan päästä havahduin, että Melinda itki kovasti. Tällä kertaa onneksi Ari meni hänen luokseen ja jäi sinne nukkumaan. Yöllä heräilin muutaman kerran kun niin kovasti satoi, mutta kummemmin tämä myrsky ei valvottanut. Vasta aamulla kuulin, että oli ollut todella kovaakin jyrinää ja pauketta, jota sitten Melinda oli pelännyt ja siksi itki yöllä. Varmasti samasta syystä oli Danielle herännyt itkemään.

Aamusta ei ole mitään käsitystä monelta lapset ovat heränneet, koska Ari oli reippaana herännyt heidän kanssaan ja antanut minun jäädä nukkumaan. Taisi olla 10 aikoihin kun hän tuli minua herättelemään, että suihku olisi valmiina lämmin, kun hän oli suihkussa käynyt. WC oli siis aivan jääkylmä, mutta siellä oli jonkun näköinen lämmitin, joka sitä lämmitti kun sen laittoi päälle. Kesken suihkun Ari tuli huikkaamaan, että kananmunat olisi valmiina. Olin hermojani menettämässä koko suihkulle kun aina yhtäkkiä se tyrkkäsi kiehuvaa vettä, vaikka kuinka olit löytänyt sopivan lämmön. Mutta ei voinut olla enää huonolla tuulella kun on noin ihana mies <3

Asunnon luovutus olisi oikeasti ollut jo kymmeneltä, mutta Ari oli saanut sovittua meille lisäaikaa. Oltiin kuulemma niin ihana perhe ja tultiin perjantaina kuitenkin niin myöhään. Omistajille sopi tulla klo 14, kun heillä oli hautajaiset, niin sinne asti odoteltiin heitä. Halusivat meidät vielä nähdä ennen lähtöään. Alexandra alkoi olla jo yskäisempi, ja eilinen urheilu vei hänestä voimat, joten hän kävi vielä nukkumaan muutamaksi tunniksi ennenkuin lähdettiin. 

Unohtuneiden lista on aika vähäinen, mutta eilen kun Alexandra kömpi viereeni ja hengitti todella tiheästi ja raskaasti muistin, että saturaatiomittari unohtui kotiin, jolla yleensä seurailen hänen hengitystiheyttään kun kovin vaikean kuuloista on hengitys. Mutta onneksi meillä on hyvin hänen lääkkeitään mukana ja eiköhän niitä täältäkin tarvitaessa lisää saa. Alexandralla tosiaan on rasitusastma, joka tulee esiin myös kipeenä ollessa, ja helposti etenee keuhkoihin asti. Aina kun hän on vähääkään flunssassa tulee mukana kova yskä. Nyt alkaa olemaan jo paranemaan päin ja toki vahvempaa astmalääkettä käytetään seuraavat viikot, niin paranee kunnolla. 

Kahden aikaan siis omistajat saapuivat ja hetken juteltuamme heidän kanssaan lähdimme matkaan. Ari oli perjantaina nähnyt jonkun takin, jota oli pakko päästä katsomaan siinä Supernovalla, niin pysähdyimme jälleen siihen. Muutama tunti meillä menikin kun kauppoja kiersimme ja shoppailimme. Aiemmin jo kerroin viime reissun 'junakaupasta', no täältähän löytyi samanlainen juna, johon tyttöjen piti toki päästä.

Minä ajoin loppumatkan jälleen ja kettuja näkyi matkalla taas monia. Oon täällä nähnyt niitä enemmän kuin ikinä. (Jos edes ikinä olen nähnytkään ennen.) Tai Arin kanssa mietimme, että onkohan ne kettuja kun noin lähellä asutusta, mutta emme keksineet mitä muitakaan ne voisivat olla ja ketun hännät niillä on aina minun mielestä ollut :D Täällä on aina jännittävä illalla ajaa, kun ei tiedä mitä elukoita tielle hyppii. Yksi kissakin nähtiin, joka oli auton alle raukka jäänyt. Sitä en kyllä yhtään ihmettele kun niin kovasti täällä ajetaan. Kissoja kuolee varmasti harvase päivä. 

Hotellilla taisimme olla takaisin klo 23 aikoihin. Tytöt jälleen nukkuivat niin Ari kantoi kaikki suoraan nukkumaan. Eilen oli vielä melkoisen väsynyt päivä lapsilla, raskas reissu siis oli. Mutta todella ihana ja seuraavaa reissua odotellessa...