Alexandra

Viisi vuotta sitten:

Raskausviikko 38+3, heräsin aamulla herätyskelloon, koska oli aika neuvolaan. Nousin ja menin vessaan. Vessan lattialle lorahti jotain ja olin ihan hämilläni. En kai nyt oikeasti pissannut lattialle? Menin pieneen shokkiin, enkä uskaltanut edes Aria herättää ja kertoa, että pissasin lattialle. Istuin sohvalla ja koitin edelleen selvittää olenko aivan sekaisin ja pissailen housuun koko ajan. Vielä olin hieman shokissa ja keräsin rohkeutta herättää Aria. Lopulta uskaltauduin, mutta olin kuitenkin koko ajan hieman epäuskossa itse ja epäilin asiaa. Laskettuun aikaa oli kuitenkin vielä 11 päivää ja tämä on ensimmäinen lapsi. Kaikkihan sitä toitottaa, että ne syntyvät lasketun ajan jälkeen, aikaisemmin on turha odotella. Ja vielä edellisenä päivänä soittelin parhaan ystäväni kanssa ja sanoin, että ei sitten minkäänlaisia tuntemuksia, kyllä vauva syntyy lasketun ajan jälkeen. En tosiaan osannut odottaa, että synnytys alkaisi jo seuraavana päivänä. Ehkä myös sen takia epäuskoni oli suuri. Näin jälkeenpäin tämä huvittaa, koska oikeesti pitkään luulin, että vain pissaan vahingossa housuun. Arin herätettyä ja hetken asiaa yhdessä pohdittuamme soitin neuvolaan. Hän kysyi onko supistukset alkaneet ja vastasin että ei. Terveydenhoitaja sanoi, että tule vain tässä käymään niin tarkistetaan tilanne. Siellä varmistui varmaksi, että lapsivettä se on. Hän sanoi, että mene vain kotiin suihkuun ja odottele supistuksien alkamista, mutta kuitenkin lähde sairaalalle päin viimeistään yhden aikaa päivällä. Palasin takaisin kotiin ja menin suihkuun niinkuin kehotettiin. Aika pian suihkun jälkeen alkoi tuntumaan supistuksiakin, harvakseltaan, eikä kovin kipeitä. Laitoin tavarat kasaan ja lähdettiin ajamaan kohti Kuopiota. Toki kun kyseessä oli ensimmäinen lapsi, oli Ari vähän hermostunut ja ajoi hieman kovempaa kuin olisi saanut. Eiköhän jossakin kohtaa sitten poliisit meidät pysäyttäneet. Mulla supistukset vain kovenivat koko aika ja lapsivettä tihkutteli vähän väliä. Ari kertoi poliiseille, että synnyttämään ollaan menossa ja minä jatkoin, että lapsivettä tulee koko ajan, joten hieman olisi kiire ja jos nyt vain päästäisiin jatkamaan matkaan. Poliisisetä näytti todella epäuskoiselta ja kysyi minulta, että eikö pidä ambulanssilla mennä jos lapsivettä tulee? Ensiksi meinasin sanoa, että herra on hyvä ja kokeilee mun housuja, jos tarina jotenkin epäuskottavalta tuntuu, mutta totesin vain, että nykyään ei tarvitse ambulanssilla mennä jos vettä vain tihkuu. Jos kaikki lorahtaa kerralla, asia on toki eri. Poliisi lähti sitten keskustelemaan työkaverinsa kanssa, ja palasi, mielestäni aivan liian pitkän ajan jälkeen ja antoi Arille käteen tyhjän huomautuslapun. Sanoi vielä, että ajakaa rauhassa perille saakka. Ja niin me jatkettiin matkaa, hieman rauhallisemmin.

Päästiin turvallisesti perille ja alun tutkimusten jälkeen meidät ohjattiin suoraan synnytyssaliin. Minulle ehdotettiin kylpyä, mutta se ei kuulostanut tässä vaiheessa kovin mukavalle. Menin sitten vain kuumaan suihkuun hetkeksi, mutta ei siellä jaksanut olla, enempi alkoi vain ahdistamaan. Keskusteltiin kipulääkityksistä ja sanoin haluavani epiduraalin, mutta siihen sopiva aika ei vielä ollut. Hoitaja ehdotti ilokaasun kokeilua, johon sitten suostuin. Istuin keinutuolissa ja koitin oikeaan aikaan sitä hengitellä. Mutta huomasin pian ettei siitä ole mitään apua, en tainnut osata sitä vain kunnolla hengittää. Mulla meni hermot ja meinasin heittää koko kaasunaamarin seinään. Ari yritti rauhoitella minua ja hoitaja toi lämpöpussin selälle. Ah, mikä helpotus se oli. Melko pian tehtiin tutkimus, jossa tarkastettiin voisiko epiduraalin jo laittaa, ja halleluja, tilanne oli edennyt niin pitkälle, että se onnistuisi. Lääkäri kutsuttiin paikalle se antamaan. Ja pettymys oli todella suuri kun siitä ei ollut oikein apua. Olin kuullut niin paljon kehuja, että jotkut jopa pystyi nukkumaan sen jälkeen. Kärsin siis tuskiani ja luulin kuolevani. Kyselin kätilöltä, että kumpi näistä vaiheista on pahin, avautuminen vai ponnistus. Hän kirkkain silmin minulle sanoi, että kyllä se tämä avautuminen on kivuliaampi. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en oikein tiedä huijasiko hän minua tahallaan, etten alkaisi pelkäämään ponnistusvaihetta. Kun ponnistusvaihe sitten alkoi, n. 7 tuntia supistusten alkamisesta, luulin oikeasti kuolevani. En ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua, ja mielestäni omaan suhtkovan kipukynnyksen. Itkua väänsin ja koitin hoitaa hommani. Ari oli onneksi todella hyvä tsemppaaja ja lohduttaja vieressä, eikä minun tarvinnut kuin alle 10min. (tarkkaa aikaa en muista) kestää sitä jumalatonta kipua, vaikka aika tuntui monelta tunnilta. Hieman reilun 7 tunnin synnytyksen jälkeen, illalla kello 8 aikoihin, meidän esikoinen saapui maailmaan. Ja kyllä oli meillä ylpeillä vanhemmilla itku silmässä.

Täydellinen tyttö <3

Alexandrasta on kasvanut varsin ihana 5-vuotias neiti. Neiti sopii oikein hyvin häneen, välillä hän käyttäytyy oikein pikkuaikuismaisesti, ja selvästi alkaa jonkin sortin ikäkriisiä näkyä. Mutta luonteeltaan hän on hieman ujo, iloinen, huolehtivainen, rauhallinen, hassuttelija ja todella auttavainen. Joka asiassa pitäisi saada auttaa, oli se sitten ruuan tekoa, pyykin pesua, remontoimista, auton korjaamista... Alexandra on isin tyttö. Ja isiä hän varsinkin auttaa joka asiassa. Jopa ruohonleikkuussa hän oli mukana pitämällä leikkurista kiinni. Ari ei valitettavasti pysty tänään vapaapäivää pitämään, mutta on luvannut Alexandran ottaa töihin mukaan hetkeksi. (Alexandra itse sanoo, että hän on iltaan asti töissä.) Mutta viikonloppuna teemme sitten yllätysreissun hänelle, jolloin käyn samalla hänelle lahjan ostamassa. Hän ei sitä itse halua olla valitsemassa, vaan se täytyy olla yllätys myös. 

Alexandralla on pitkä ja paksu tukka.

Tämä pupu on kulkenut hänen mukanaan pienestä asti, ja on edelleen hyvin tärkeä.

Alexandra on todella hyvä isosisko, ja aina huolehtii pienemmistä siskoista. Ja on heitä valmis auttamaan asiassa kuin asiassa. On päiviä kun täytyy vain riidellä ja kinastella ja ärsyttää, mutta sitähän se sisaruus on.

Alexandra ei kovinkaan nauti yksin olosta/leikkimisestä, vaan mielellään hän aina on jonkun kanssa. On päiviä, kun hän saattaa jäädä ulos yksinään jo muiden tultua sisälle, mutta jonkin ajan päästä tulee ihmettelemään, että miksi Melinda tai Danielle ei tule ulos. Alexandra on prinsessatyttö henkeen ja vereen. Frozen villitys on jatkunut jo piiiiiiitkäään. Eikä loppua näy. Mutta kaikki Disney-prinsessat on hänelle tärkeitä. Jonkun aikaa villityksenä on ollut 'seisoma my little ponyt', eli nämä ponien ihmisversiot, jotka on kehitetty hieman isommille lapsille. 

Alexandrasta kuulemma tulee taitoluistelija isona, ja sitä hän niin mielellään harrastaisi, jos vain oltaisiin Suomessa ja se olisi mahdollista. Ehkä ensi vuonna sitten. Viime talvena hänellä murtui kyynerpää, kun kaatui jäällä. 

Olen todella ihmetellyt, ettei tämä yhtään ole jäänyt vaivaamaan ja luistelu on niin rakas juttu hänelle. Hän on myös jo nelivuotiaasta sanonut, että isona hänestä tulee äiti. Ja Alexandra onkin aina rakastanut pieniä vauvoja.

Alexandra on ollut pienestä asti kiinnostunut kirjaimista ja kirjoittamisesta ja kirjoittamaan hän oppi aikaisin, 3- vuotiaana. Nyt hän kirjoittaa monia sanoja jo itekseen ja viime viikkoina tavujen harjoitus on ollut pinnalla. Muutamia sanoja on jo osannut itsekseen kirjoittaa tavaamalla, pienellä avustuksella tosin. Alexandralla on jokin ihmeellinen taito ja hän kirjoittaa usein sanat väärinpäin, jolloin kirjaimet ovat myös hassusti väärinpäin kirjoitettu.

En tiedä tekeekö hän sen tahallaan, koska kuitenkin osaa kirjoittaa oikeinkin, vai onko vasenkätisyydellä jotain tekemistä tämän kanssa. Polkupyörällä hän on jo pitkää ajanut ilman apupyöriä, ja varsin kovaa ajaakin. Hänet on hyvä ottaa lenkille mukaan, vauhdista ei ainakaan ole puutetta. 

Alexandra on sellainen tohelo, että aina sattuu ja tapahtuu. Hän on kolme kertaa pahasti kolauttanut hampaansa/suunsa ja tästä syystä hänellä on jo pitkään heilunut ylähammas. Käytiin hammaslääkärissä, joka sanoi, että hammas ei ole oikein enää kiinni, joten tippuu varmasti aika pian. Mutta edelleen hammas suussa on ja pysyy. Heiluu hänellä kyllä alahammaskin, on jo heilunut lähemmäs kolme kuukautta! Rautahammaskin näkyy jo olevan tulossa, jospa se hammas pian irtoo ja saadaan hammaskeiju kyläilemään.

En voi uskoa, että tämä meidän vauva aloittaa jo esikoulun ensi syksynä :'(

Ja koska Melindalla oli syntymäpäivänä kysely, halusi Alexandra itselleen kanssa sellaisen :)

Miltä tuntuu olla 5-vuotias?
- Hauskaa!

Mikä sinusta tulee isona?
- Taitoluistelija tai rullaluistelija

Mitä leikkiä leikit mieluiten?
- Pupun kaa hippaa

Kenen kanssa leikit mieluiten?
- Pupun kanssa

Mikä on sinun lempiväri?
- Oranssi

Mikä on sinun lempiruokasi?
- Tortilla

Mikä on sinun lempibiisi?
- Sannin, Timanti on ikuisia

Mikä on sinun lempivuodenaika?
- Talvi, koska on lunta

Missä asut?
- Vihreässä talossa, Kroatiassa

Ketä ikävöit Suomesta?
- Veeraa, Aadaa, pikkuPetraa ja Helmiä

Mitä ikävöit Suomesta?
- Pehmo-oravaa, ti-ti nallea, Mellun jätti Hello Kittyä ja kotia

Mikä tekee sinut onnelliseksi?
- Pelleily

Mitä toivot kaikkein eniten?
- Barbia